Meikäläinen tykkää lojua kahviloissa toisinaan päivisin. Joku voi nähdä sen hukkaan heitettynä aikana keskellä kallista työpäivää, mutta itse koen sen hyväksi tavaksi irrottautua hetkeksi koneelta ja toisaalta kahvikupin ääressä voi myös hakea ideoita ja ajatuksia seuraavaan koitokseen. Kahvi on myös mittari moneen asiaan: taloudellisesti koen oloni turvalliseksi aina, kun taskussa on kahvikupin verran käteistä eikä niin kiire voi töissä olla, etteikö kahvia ehtisi kiskaisemaan.
Vaikka suhtautumiseni kahviin on filosofisella tasolla hyvinkin syvällinen ja arvostan jokaista pientä kahviini suodattunutta pavunjyvää kuten Dale Cooper sarjassa Twin Peaks, niin käytännössä juon useimmiten ihan tavallista peruskahvia. Juhlahetkinä tulee otettua myös joku erikoiskahvi, kuten Cafe Mocha. Tiedän, se on äärimmäisen tyttömäinen valinta kermavaahtoinen ja kaakaojauheineen. Turha myöskään kaunistella asian fysiologista puolta, koukussahan tässä rimpuillaan – kahviton päivä on yhtä kuin päivä päänsäryn pauloissa.
Ei se hinta, vaan mitä sillä saa
Kahvilla käydessäni koen silti maksavani aivan jostain muusta kuin kahvista. Jonkun mielestä kaksi euroa kahvista on törkeää riistämistä, itse en pidä edes neljän euron hintaista erikoiskahvia kovin kalliina. Tämä johtuu varmasti siitä, miten tarkastelemme tätä maagista kupillista mustaa juomaa. Joillekin se on todellakin vain kahvia, mustaa litkua joka kaadetaan linjastolta useimmiten valkoiseen kuppiin ja ryystetään pikaisesti kitaan. Itse ajattelen asian niin, että antaessani rahani maksan ennemminkin siitä, että saan määräämättömäksi ajaksi pöydän – siis oman alueen – joko omaan tai seurueeni käyttöön ja hetkeksi myös käyttöoikeuden koko ympäristöön. Rajaan siis 2-4 eurolla itselleni alueen, jossa on aikaa ajatella, jutella, lukea tai katsella. Voin viettää siellä hetken tai pidempäänkin, lämpimässä ja viihtyisässä ympäristössä. Ja jos vietän kahvilla pidempään, niin kahvikupin hinta alkaa tuntua aika naurettavan pieneltä vastineelta siihen nähden, mitä olen saanut.
Arvon määrittelet sinä
Tässä tekstissä kahvikuppi on vain esimerkki siitä, miten eri tavoin ihmiset näkevät asioiden arvon. Joillekin kahvi on mustaa nestettä, joillekin kallisarvoinen hetki tässä ja nyt. Toisille ruuvimeisseli on pala metallia ja muovia, joillekin kallisarvoinen toimeentulon tuova työkalu. Itse en ole ikinä ymmärtänyt, mitä järkeä on valita ruuvimeisseleistä sitä kalliimpaa vaihtoehtoa. Tämä on ymmärrettävää siksi, että ruuvailen jotain keskimäärin kerran vuodesta ja silloinhan menee tunnetusti paskempikin väännin.
Voidaan siis puhua arvosta ja lisäarvosta, joilla jokaista tuotetta, palvelua ja jopa informaatiota (mukaan lukien tämä teksti) voidaan lopulta arvottaa. Jos joku eksyy tähän blogiin etsiessään nopeaa viihdettä, hauskoja kuvia tai rahallista hyötyä, hän tulee todennäköisesti pettymään. “Ei minun juttuni, liikaa tekstiä, minun aikani liian arvokasta tämän lukemiseen”, hän ajattelee ja jatkaa Iltalehden pariin. Joku toinen taas saattaa oivaltaa jotain oleellista ja soveltaa sitä edelleen eteenpäin, jolloin tekstin lukemiseen sijoitettu aika tuo varmasti tarpeeksi lisäarvoa hänen elämäänsä. Olemme kaikki niin eri puista veistettyjä.
Ja hyvä niin.